Kaupungin keskustassa ei paljon ole juostavaa, kun pääkadun ravaamiseen kyllästyy nopeasti. Muutaman kilometrin päässä sijaitseva “Big Tree” vaikutti houkuttelevalta kohteelta auringon hitaasti kavutessa taivaan kannelle. Kartalla vehreän näköinen kiertolenkki tulisi takaisin kaupunkiin Zambesi joen vartta pitkin. Ah! Minun Afrikkani.

Eikun tennarit jalkaan ja matkaan. Kuuden jälkeen aamulla ei kovin montaa vastaantulijaa ollut, mutta Rainbow hotellin vartija oli kovasti kiinnostunut tietämään minne olin matkalla. “Oh, you want to see the Big Tree, that’s okay then.”

Jossain vaiheessa asfalttitietä lönkötellessäni tuli mieleen, että aika skutsissa ollaan. Tie oli kapea ja kasvusto sen reunoilla varsin runsasta. Kävi myös mielessä, että kartan mukaan kansallispuiston rajan olisi pitänyt tulla jo vastaan, mutta odottamaani porttia ja 10 dollarin maksua ei näkynyt. Saattoihan se olla, että kartta oli vähän niin ja näin, joten päätin jatkaa hetken verran ja kääntyä sitten tarvittaessa takaisin.

Kansallispuiston portin sijaan alkoi näkymään elefantin kakkaa. Saattoi se olla sarvikuononkin, tarkkaa analyysia en aiheesta jäänyt tekemään. Ainoa asia mikä rekisteröityi kirkkaasti oli aitojen puuttuminen. Etelä-Afrikassa tottui siihen, että kaikki maa on aidattua, joten ei tullut sitten mieleen, että keskellä vilkkainta turistialuetta olisi aitaamatonta pusikkoa.

Tuli myös mieleen “What ever you do, don’t run.” Ei kuitenkaan tullut mieleen olla juoksematta. Tuli mieleen juosta aika keskittyneesti suoraan takaisin kaupunkiin.

Myöhemmin juttelin paikallisten kanssa, että hupsankeikkaa tuli sitten juostua puskaan keskelle norsuja, pahkasikoja ja ties mitä. Aihe ei kuitenkaan herättänyt mitään reaktiota. Vähintään olisin odottanut kommentteja tyyliin: Voi ei! Sehän nyt oli tyhmää. Pitäisi vähän ajatella. Tai, että siellä on vaarallista. Ei näin. Taivastelun sijaan sain jokaiselta luennon, kuinka ihmiset ja eläimet elävät putouksilla hyvässä sovussa.

Lentokentälle kävellessä näkee leijonia, kaupungille tulee joskus norsuja sekä sarvipäitä. Kuulemma eivät tee ihmisille mitään, koska ymmärtävät, että asukkaat suojelevat eläimiä. Zimbabwessa metsästäminen kuulemma kun on tiukasti kielletty. Ongelmia tulee ainostaan maaseudulla karjankasvattajien kanssa. Ihmiset kun tappavat leijonia ja siksi tulee ongelmia.

Niin tai näin. Minä en kuitenkaan luottaisi leijonan ymmärrykseen siitä, että olen kasvissyöjä. Oli nimittäin viimeinen lenkki noilla nurkilla. Minä siirryin aitojen sisäpuolelle putousta katselemaan. 30 dollarin maksua vastaan voi olla ainakin varma, että leijonat ovat aidan toisella puolella. Thank you.

Baarissa ei tarvitse montaa minuuttia istua yksin. Mikä on ihan hyvä silloin kun ei halua istua yksin, mutta huonompi silloin kun ihan oikeasti haluaisi. Ja aina ei jaksa olla kiinnostunut naapurin, maitoviinan vauhdittamasta, elämäntarinasta. Eikä varsinkaan siitä detaljista että, kivinen historia tyttöystävän kanssa on saanut hänet vakuuttumaan muzungun paremmuudesta. Nyt olisi sitten bang bang thank you mam hakusessa.

Kaupunkikohteet ovat usein mukavampia siinä mielessä, että hännystelijät ovat harvinaisempia ja rajoittuneet nähtävyyksien ja torien läheisyyteen. Turistikohteissa poikaystävää on tarjolla joka kadun kulmassa. Usein korttelitolkulla. Balilla ihmiset olivat kovasti huolissaan henkisen eksyneisyyden tilastani, Accrassa busineksen tekeminen oli kohtuullisen aggressiivista ja täällä aviomieskandidaatteja tuntuu riittävän.

Haastavaa matkailijalle on, kun jokaisessa kulttuurissa hännystelijöihin toimii erilainen logiikka. Aina menee muutama päivä miettiessä, kuinka parhaiten ja ketään loukkaamatta saisi jatkaa matkaansa yksin. Balilla “maybe later” ja iso hymy toimi kieltolauseita paremmin. Täällä se herätti pyhää vihaa, koska olin kuulemma luvannut transaktion. Parhautta on, kun poika toteaa, että helpoimmin saisin rauhan kävellä yksin, kun antaisin mitä vähän rahaa taskussa sattuisi olemaan. Jep jep. Että jos ei myynti toimi niin suojelubusineksen pariin sitten vaan.

On syytä korostaa, alleviivata ja boldata, että ei tässä itseään uhatuksi koe. Eivät nämä vaarallisia ole, mutta ärsyttäviä. Pääasiassa huvittavaa ajanvietettä, ja usein pääsee asiallisiin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin paikallisista olosuhteista. Joskus kuitenkin menee kuppi nurin. Kuten tänään.

Paikallinen tuttavuuteni muistelee, että yhtenä päivänä rahalla ei vaan enää tehnyt mitään. Ei niin, että sillä aikasemminkaan olisi juuri mitään tehnyt, mutta siitä päivästä lähtien, zimbabwen dollaria pystyi käyttämään ainoastaan paperitarpeisiin.

Pankissa olleet talletukset katosivat ja mahdolliset eläke- ja hautajaisvakuutukset lakkasivat olemasta. Savuna ilmaan. Ei ole. Nada. Niks. Kaikkien oli aloitettava henkilökohtainen taloutensa alusta. Melko rankkaa, sanoisin. Ihmisten kanssa jutellessa käy ilmi, ettei oikein kukaan tiedä miten siitä selvittiin. Päivä kerrallaan. Kaikkeen tottuu.

Rankinta oli kuulemma siinä vaiheessa kun ei ollut mitään ostettavaa. Hyllyt olivat tyhjänä, ruokaa ei saanut mistään vaikka rahaa olisikin ollut. Muistan hyvin tuon ajan Etelä-Afrikasta käsin. Zimbabwelaisia ostosmatkalla, autot täynnä ruokatarpeita. Hyötyjinä rajan läheisyydessä olevat kaupungit sekä luonnollisesti tulliviranomaiset. Ihmisillä on mahtava taipumus pyrkiä hyötymään toisten hädästä.

Mielenkiintoista on, että tällä hetkellä, hurjasta työttömyydestä huolimatta, Hararen keskusta on kovasti kiireinen, kaupoissa on tavaraa ja luksustuotteita löytyy. Toki kaikesta saa maksaa kotimaisia hintoja, joistain tuotteista enemmänkin ja tavara tulee pääasiassa Etelä-Afrikasta, Kiinasta ja Nigeriasta. Virallisia raportteja täytyy vielä vähän kaivella, mutta noin suurinpiirtein mutu-tuntumalla näin näyttäisi olevan. Spar on suurin kauppaketju ja vaateliikkeet ovat joko kiinalaisia tai etelä-afrikkalaisia. Tuotantoa ei juurikaan maassa ole.

Raha on Hararessa small talkin aihe siinä missä englantilaisille sää. Ei taloustilanne sinänsä, vaan fyysinen raha. Setelit ovat täällä kierrossa hurjan pitkään ja ovat matkan varrella kulkeneet monen käden kautta. Rahasta puhutaan lähes jokaisen palvelukokemuksen yhteydessä. Fyysisen setelin kuntoa vertaillaan ja muistetaan pahoitella rahan likaisuutta. Sehän satunnaista matkailijaa ihmetyttää, että mihin ne kirkkaan, pankkiautomaatista tulevat, setelit aina katoavat.

Senttikolikoita ei käytetä, joten pienin raha on dollari. Vaihtoraha tulee sitten joko randeina, karkkeina tai kuitille kirjoitettavana luottona. Luoton voi sitten jossain vaiheessa käyttää valuuttana pullonpalautuskuittien tavoin. Ihan hyvä periaate vaan arvaahan sen kuinka monta kertaa tuota kuittia tulee kaupassa käytettyä. Ei niin. Onneksi ne voi pudottaa keräyslippaaseen. Toivottavasti menevät lahjoituksena hyvään kohteeseen.

Liikenteen rytmi Hararessa ei ole paha, huomattavasti rauhallisempi kuin Etelä-Afrikassa, mutta ajaminen on suhteellisen hasardia ja yllätyksiä täynnä. Ihan ei paikallisen ystävänkään avulla väistämissäännöt selvinneet ja ainoa sääntö näillä nurkilla lienee se, että kaikkea pitää varoa, tulivat ne sitten mistä suunnasta hyvänsä. Ja mentävä on, jos haluaa mennä.

Aikanaan ulkoministeriön järjestämällä turvallisuuskurssilla kehoitettiin välttämään itävalmisteisia lentokoneitä käyttäviä yhtiöitä. Varsin käytännönläheinen neuvo (lue: juuei), jota noudattaen ei tarvitsisi lentää sitten yhtään mihinkään. Ei kait ainakaan Air Zimbabwella, jonka aion ottaa Victorian putouksille. Vaikka kait sinne junakin menisi…

Lonely Planet toteaa Zimbabwen rataverkon olevan erittäin huonossa kunnossa, junat kulkevat (jos kulkevat) vaihtelevin aikatauluin ja erityisen hitaasti. Ei siinä, että tässä nyt kiirettä paikasta toiseen olisi, mutta maininta “are frequently used as travelling brothels” sai minut viimeistään luopumaan ajatuksesta junailla yhtään mihinkään.

Sinänsä harmi, että eteläisen afrikan rataverkosto ei ole mistään kotoisin. Junalla kun olisi niin hauska ja kätevä matkustaa. Noin periaatteessa.

Bussillakin pääsisi, noin periaatteessa. Aikatauluja löytyy, mutta varsinaisia yhteyksiä ei sitten kuitenkaan. Ei siinä nimittäin ole bisnestä tällä hetkellä. Puskaradiosta kuulin, että ehkä olisi vielä yksi kokeilematon bussiyhtiö, joka sinne saattaisi ajaa. Ehkä. Täytyypä käydä tarkistamassa. Ja Bulawayoon pääsee kyllä ja sieltä ihan varmasti pääsee putouksille. Pakko päästä. Ainakin ennen on päässyt.

Juuri nyt ystäväni terassilla Hararessa kuuluu kodinhoitajan tiskaus, ohikulkevan liikenteen äänet, ruohonleikkuri, 4-6 eri lintua tasaisena taustamusiikkina, sirkkeli ja ajoittain vieraskielistä huutelua. Keskusteluksi sitä kai pitäisi nimittää, mutta kun ei siitä mitään ymmärrä, välittyy se epämäärisenä huuteluna.

Työn ääniä siis.

Ystäväni luona Pretorian lähiössä ei kuulunut mitään. Edes sirkat eivät uskaltaneet olla iltaisin kovasti äänessä. Äänimaisema oli äärettömän hiljainen. Joku satunnainen koira ajoittain haukkuu hepulikohtauksessa, johon pian liittyivät kaikki naapuruston koirat. Räksytystä kestää vartin verran ja sitten on taas hiljaista. Kimberleyssä lenkillä ollessani sain aina kaikki koirat hulluiksi. Talojen ohi kun ei kuulu mennä jalkaisin, vaan autolla.

Kimberleyssä asuessani meinasin sunnuntai-iltapäivisin menettää järkeni, koska oli niin hiljaista. Liian hiljaista. Tasainen ruohon suhina ja polttavan auringon sihinä. Joskus vesivaraajan pelti napsahteli lämmössä ja kaksi kertaa päivässä laskeutuvasta lentokoneesta saattoi tarkistaa kellonsa. Kun satunnainen seurue käveli ohi, piti heti kuulostella että kukas siellä nyt oikein metelöi. Liian isot ja suojatut tontit sanon minä.

Townshipin äänimaisemasta tykkäsin erityisesti. Kai sitä kaupunkilaisena olettaa kuulevansa naapureiden televisio-ohjelmat ja olevansa koko ajan tietoinen, että muitakin ihmisiä on lähellä. Pihan lakaiseminen luudalla, nuoren parin riitely, taksin tööttäily, jalkapallo, lapsen itku, seinänaapuri kylvyssä, saippuaoppera, ruoan laitto ja kukot seikoittuvat mukavaan sekameteliin, jossa ihmisen on hyvä olla.

Ensimmäisenä aamuna Hararessa oli mukava kuulla kukon kiekumista. Tuttu ja turvallinen hoilotus kertoo päivän alkaneen, jonka jälkeen voi käpertyä takaisin puhtaisiin lakanoihinsa ja jatkaa unia.

Mikään ei kuitenkaan ole turhempaa, kuin tyhjänpäiväisestä huolehtiminen. Ennen Zimbabwen matkaa kyttäilin uutisia, twitteriä ja lähetin lukuisia viestejä aiheesta Hararen turvallisuus. Voiko sinne nyt mennä? Räjähtääkö siellä homma juuri nyt käsille? (Ihan mikä tahansa “homma”, josta tulee epämukava ja turvaton olo.) Voiko ihmisiin luottaa ylipäätään? Sylkeekö kadunmies silmille? Onnistuin vajoamaan median ja ennakkoluulojen syöttämään negatiiviseen maailmankäsitykseen.

Mikään ei kuitenkaan ole niin ihanaa, kuin olla väärässä. Bussimatka oli väsyttävä ja puuduttava, mutta ei turvaton. Ja miten saatoinkaan kuvitella, että tekisin matkaa yksin. Bussissa oli viisikymmentä ihmistä ja pohjois-eurooppalaisista tavoista poiketen, ihmiset huolehtivat myös niistä, joita eivät vielä tunne. Jopa keskustelevat vieraiden kanssa. Mitä elämää.

Olisi varmasti ollut eri asia, jos ei olisi ollut ystäviä sekä saattamassa että vastaanottamassa. Polokwnanen Shell Ultra Cityllä ei olisi ollut kiva odotella keskellä yötä 40 minuuttia myöhässä olevaa Grayhoundia. Eikä ehkä olisi ollut niin mukava luottaa Hararessa kyytiä tarjoaviin taksikuskeihin. Ei niin, että he olisivat olleet agressiivisia tai epäluotettavan oloisia. Päinvastoin. Mutta silti. Mukavampi on uuteen paikkaan saapua kun on ystävä vastassa. Niin se vaan on.

Bussimatka itsessään oli elämys. Kiireiselle matkaajalle täysin sopimaton, mutta muutoin ihan mainio. Suurinta tuskaa aiheutti toisen kuskin viehätys herätyskokouksiin. Aamulla seitsemältä auton viihdekeskukseen sujahti kopioitu CD levy shonan kielisestä tv saarnaajasta. Nupit kaakossa, hurmos päällä sitä sitten kuunneltiin. Eikä siinä vielä kaikki. Iltapäivän iloksi saimme toisen kierroksen herraa, mutta tuolloin alkoivat muutkin matkustajat vastustamaan ilosanomaa. Luojan kiitos (pun intendet). Oli aikamoista tuskaa. Eivät auttaneet korvatulpat, eikä iPod.

Ylimääräisiä pysähdyksiä matkan aikana tuli varsin paljon. Kaksi kertaa auto meinasi keittää ja keittikin. Road blockeja oli riittävästi ja kertaalleen kuski sai ylinopeussakon. Rajanylitys kesti yli neljä tuntia ja valtavaan turistilaumaan ei maarajoilla selkeästikään ole totuttu. Etelä-Afrikkalaiset ja Zimbabwelaiset jonot liikkuivat oikein sutjakkaasti, mutta minä ja kolme kiinalaista liikemiestä odottelimme viisumin kirjoittamista tunnin verran. Siis itse passiin liimattavan tarran kirjoittaminen otti tunnin. En ole ikinä nähnyt niin hitaasti liikkuvaa naisihmistä.

Sanomattakin selvää, että olin ainoa vaaleamman sävyinen matkustaja. Rajallakaan ei yhtä metsästysseuruetta lukuun ottamatta ollut muita. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut hämmästelyä tai erityiskohtelua. Ketään ei asia liiemmälti kiinnostanut, eikä mitään negatiivisia sävyjä ollut havaittavissa. Mistähän lienen keksinyt, että saattaisi olla nyrpistelyä naaman väristä johtuen. Ah! Väärässä olemisen autuutta.

Township on hyvän matkan päässä kaupunkien keskustoista, niissä asuu nykyäänkin pääasiallisesti (lue: pelkästään) mustia. Pankkipalveluita ja muita on populaatioon nähden aivan liian vähän ja lähiöiden tapaan ihmiset käyvät työssä jossain muualla. Mistään nukkumalähiöistä ei kuitenkaan voida puhua. Ei ainakaan tuon joka aamu neljän jälkeen herättävän kukon mielestä.

Township on historian tuote ja kovin montaa Etelä-Afrikkalaista valkoihoista ei näille kulmille saa. Totuuden nimissä on sanottava, että ei minuakaan saisi isojen kaupunkien townshipeihin ilman asiallista seuraa. Sitä on ei-niin-päivettyneenä itsenään jokseenkin poikkeava.

Tätä kirjoitteassani saapui pihaan lavallinen tiiliä. Kuljettaja meinasi pyllähtää takapihan betonille istumaan, kun kävin avaamassa oven. Tai no. Kävin katsomassa kuka ovelle koputtelee, ovet kun ovat auki näin päiväsaikaan. Anopit, veljet ja muut tuttavat kävelevät ovesta sisään, kun asiaa sattuu olemaan. Tai vaikka ei niin olisikaan.

Uteliaana miehenä kuljettaja rohkaistui kysymään, että minunko talo on. Voisi olla, kun on niin nätti. Talo siis. Erinomaisen kaunis ja hiljainen. Naapurinkin puolella oli käynyt kun siellä oli enempi tohinaa. Ja onpas tosiaan kiva, että olet täällä vierailemassa, oikein mainiota, kertakaikkiaan. Harvoin näkee. Apukuskikin ehti kyselemään, että tälle valkoisellekko mamalle nämä tiilet on tulossa. Siinä sitä sitten vartin verran etupihalla päiviteltiin, että eikun ihan vaan vierailemassa. Mutta että kiva on vaikka ihan vaan. Tervetuloa!

Niin. Ja se tämän kirjoituksen pointtihan oli kertoa ystäväni parikymppisestä pojasta, joka oli totaalisen yllättynyt allekirjoittaneen kokkaustaidoista. Tai ehkä ihan vaan siitä tosiasiasta, että osasin pilkkoa vihanneksia. Tai ihan vaan siitä, että vaivauduin. Tai ihan vaan siitä, että olin keittiössä.

Sunnuntaina teimme ystäväni kanssa lounasta, joka täällä on ISO juttu. Sunnuntailounasta kokkaillaan huolella, rakkaudella ja tuntitolkulla. Kanaa, pinaattia, salaattia, kaalisalaattia, kurpitsaa, kakkua, riisiä, maissipuuroa… No siis. Ruokaa on ja sitä on paljon.

Poika saapui keittiöön kaiken pilkkomisen ja juoruamisen keskellä. Pysähtyi, mykistyi ja positiivisen hämmennyksen vallassa tokaisi: “Oh! So. YOU can cook!”

Duu-uh.

En muistanutkaan miten valkoinen sitä ihminen voi olla.

Koko viimeviikon pähkäilin, että pystyykö sitä kykenemään bussimatkailemaan ja totesin, että no problems. Oikein mainiosti. Greyhoundin ilmastoidut autot auttoivat päätöksentekoa kummasti. Kanojen kanssa ei tarvitse matkustaa.

Hintakaan ei pompsahda kun lentolipun kustannuksella tätä reilun tuhannen kilometrin etäisyyttä matkustaa bussilla kymmenen kertaa edes ja takas. Pienellä lisäistumisella säästää kummasti. Ja mikä mainiointa, pääsee bussista näkemään maisemia. En malta odottaa!

Pientä huolta aiheuttaa huomiseksi kaavailtu miljoonan miehen marssi. Tunisian, Egyptin ja erityisesti Libyan tapahtumien jälkeen toiset haluavat povata myös Mugabelle jäähyväisiä. Vaikka asiat voivat mennä mihin suuntaan tahansa, on todennäköisempää, ettei suuria kansannousuja ole odotettavissa. Poliittiset väkivaltaisuudet ovat kuitenkin lisääntyneet ja hallinto on varpaillaan Pohjois-Afrikan tapahtumien johdosta. Tästä osoituksena yli 40 ihmisen syyttäminen maanpetoksesta. Rikos? Videoiden katsominen.

En oikein tiedä mitä odottaa. Kaunista maata, väsyttävää infrastruktuuria ja hyviä ystäviä. Köyhyyttä, ahtautta, ajoittaista väen paljoutta. Sekaannuksia, häslinkiä ja odottelua. Saas nähdä. Jännää tulee ainakin.

Pari viikkoa on viuhahtanut hurjaa vauhtia. On ollut sopivasti tekemistä ja laiskaa lomaa. Game Lodgessa on käyty, kollegoita haasteltu, uusia open source ihmisiä tavattu, suunniteltu tulevaa ja muisteltu menneitä. Ehtihän sitä jopa TEDx Soweto tapahtumaan, itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksiin, RLabs valmistujaisiin ja muutamaan entisen työn kokoukseen (niinpä…).

Yhdistetty työnkaltainen toiminta ja loma on siitä haastava, että ei aina oikein meinaa muistaa oliko nyt lomapäivä ja pitikö pusertaa jotain duunin tapaista. Aika myös pysähtyy kun on hoppu nauttia olemisestaan. Takaisin palaaminen on herättänyt kohtuullista tunnemyllerrystä. Yllättävääkin sellaista.

Mitähän sitä muuta näin väliaikatietona… Säät ovat suosineet. On tullut rakeita, trooppista sadetta, 12 asteen lämpötiloja, ukkoskuuroja ja muuta abnormaalia. Who-pee global warming. Eihän tässä muuten mitään, vaan kun matkalaukussa on ylikapasiteetti kesämekoista. Ja kengistä.

Kun lyö päänsä oikein kovaa seinään ja sattuu isosti, on vaikea muistaa miten arvokas oppimiskokemus on kysymyksessä. Kun putoaa tyhjän päälle asiassa, jolle on antanut kaikkensa, on vaikea muistaa, miten tekemällä oppii. Kun haaveet kaatuvat tai ainakin taipuvat, on vaikea ymmärtää miksi tuli valinneeksi juuri tuon tavan kasvattaa itseään. Oliko ihan pakko lähteä mäen päältä täysillä – fiksu olisi kai tajunnut lähestyä seinää hiljaisella vauhdilla. Varmistellen.

Itsesyytös ja itsesääli ovat loistava pari siinä vaiheessa kun asiat karahtavat kiville. Olisi pitänyt tietää, että siinähän se kivi on. Olisi pitänyt ymmärtää, että tämä tai tuo panostus on väärä, liian vähäinen, huonosti hoidettu tai jotain sinne päin. Tai sitten on vaan niin, että life happens ja rakennelmaan tuli uusia muuttujia. Eikä niistä voi tietää yhtään mitään ennen kuin ne kohdalle osuvat.

Huhtikuusta lähtien on rakennettu Afrikan halki kulkevaa matkaa, joka starttaa tammikuussa. Henkinen, rahallinen ja ajallinen panostus on ollut huomattava. Ja nyt reissu ei sitten starttaakaan. Life happens. Ainakaan ei tammikuussa lähdetä, eikä alkuperäisellä kokoonpanolla tai suunnitelmalla. Life sucs. Sattuu, suututtaa, hävettää ja tuntuu kuin siltä hiireltä, joka koetti kissalle räätälinä toimia. Ei tästä nyt takkia tullut, mutta tulisi hanskat…

Hiiressä oli ainakin se hyvä puoli, että tarjosi koko ajan uusia vaihtoehtoja niistä resursseista, joita vielä oli jäljellä. Että ei tästä nyt kahden naisen, kuuden kuukauden maastoautoseikkailua tullut, mutta tulisi yhden naisen jonkun sortin matka Kapkaupungista Kairoon kuitenkin. Nyt kun olen taas täällä etelässä, käyn kyselemässä pingviineiltä neuvoa. Osaavat ainakin ottaa ainakin rennosti kaikissa tilanteissa.