You are currently browsing the category archive for the ‘Lähteminen’ category.
“Olen nähnyt unia, joita ei olisi pitänyt nähdä.” Nyt kai se sitten alkaa. Muuttosäätäminen ja eroahdistus. Ainakin jos yöllisten painajaisten määrään ja vatsakipuihin on uskomista. En mielestäni stressaa ja tuskaile, mutta kroppa tuntuu olevan eri mieltä. Voihan se tietysti olla niinkin, että Tshepon viime viikon Tums&Bums tunti oli liian rankka.
Epäilen. Nimittäin.
Reilun kolmen vuoden edestä tavaraa pitäisi saada mahtumaan 1,7 kuutioon. Eikä kyllä mahdu. Vaihtoehtoisesti kuuden metrin privaattiin konttiin. Jälkimmäiseenhän mahtuu kyllä, tilasta tuskin pulaa tulee, vaan ei siinä ole järjen häivää. Olisi tietysti huvittavaa nähdä kun kontti roudataan Hämeenlinnaan kämpän eteen ja sieltä purettaisiin muutama taulu ja jalkalamppu. Vähän lämpimän värisiä liinavaatteita kyytipojaksi. Tuut tuut tuut huutaisi metallinen konttirekka ja pekkaniskalla nostettaisiin sisäpihalle purettavaksi. Että saapui sitten rouva Afrikasta. Tempauksella saisi varmasti vuoden ekotekopalkinnon.
Mannerten välinen muuttaminen on ihan älytöntä puuhaa. Ja ihan älyttömän hintaista myös. Tuntuu älyttömältä roudata tavaraa ja tuntuu älyttömältä hankkia kaikki uudestaan. Ihan mielipuolista hommaa.
Niin puhdistavaa kun muuttaminen onkin, liittyy siihen tällä kertaa paljosta luopumista. Enkä ole ihan varma kuinka valmis prosessiin olen. Saattaa olla, että luopumista on liikaa. Jokaisessa esineessä on pieni pala muistoja, rakennuspalikka uuteen minuun. Kestääkö tämä uudesti rakennettu ihminen? Tuleeko tästä hermoraunio juureton vaeltaja? Ja mihin mahtuu Afrikka? Miten saa pakattua mukaan rohkeutta, elämäniloa, aurinkoa ja inhimillisyyttä? Argh!!
Pari viikkoa on hurahtanut sellaisessa aikavyöhykkeessä että tuskin on pysynyt itsekään mukana. Klassinen esimerkki ajanjaksosta, joka menee supervauhtia ja pitää sisällään tuhatmiljoonaa superkokemusta. (joo, siinä on nyt kaksi superia samassa lauseessa, mutta olkoon – awesome se olisi lontooksi)
Tuli oltua Johannesburgissa, Pretoriassa, Capissa, tien päällä ja Open Sourcen parissa. Kaksi houseguestia, vuoden suurin tapahtuma, pääsiäinen, ihastumisia, ihmissuhteiden paikkaamista, ihmissuhteiden rapautumista, työnjatkopaineita, suuria suunnitelmia ja mitä näitä nyt on… Ei oikein tiedä kuinka näistä saisi koherenttia sisältöä tai miten tapahtumia pilkkoisi käsiteltävään kokoon.
Jokaisella elämän alueella on siis sattunut ja tapahtunut. On laitettu sattumaan ja tapahtumaan. Samanaikaisesti on flat dead tired ja energinen, vähän hukassa ja fokusoitunut, kontrollissa ja tuulen vietävänä. Outo homma. Hieno homma. Juuri näin pitääkin olla.
Selvää on, että hyvää jälkeä tuli töissä tehtyä. Parasta A-luokkaa. Järjestimme Open Source Focus viikon, joka osoittautui loistavaksi tapahtumaksi kaikin tavoin, ja vaati pitkään pitkää päivää onnistuakseen. Tajunnan räjäyttävää! Kaikesta tästä syntyi tulevaisuutta muokkaavia hulluja ideoita toteutettavaksi.
Moni on kaivannut viime aikoina suunnitelmia. Plania. Jotain selkoa tulevaisuuteen. On ollut hassua havaita kuinka paljon viestejä olen saanut parin viikon sisällä koskien suunnitelmia. Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Miten loppuvuosi muodostuu? Mitä on suunnitelmissa? Joko suunnitelmat ovat selkiytyneet? Kesä? Suomi? Entä aikataulut? ..? ..? ..? Kai olemme nyt suomalaisen ajantajun ytimessä. Exitiin on 2,5 kuukautta, joten täytyyhän ihmisen tietää miten loppuvuosi menee. Ja mitä sitten tapahtuu. Täytyyhän?
Ystäväni totesi joku aika sitten, että hyvä on ihmisen seikkailla ja matkustaa, kunhan “se” ei jää päälle. Kunhan paluu arkeen tapahtuu jossain vaiheessa. Entäs jos arki onkin matkustamista? Entä jo ei ole “arkea johon palata”. Entä jos ei tiedä mikä on se arki johon on soveliasta palata? Entä jos ei halua. Entä jos on kuvitellut elävänsä arjessa koko ajan? Entä jos saisi arjen järjestymään niin, että se olisi seikkailua? Entä jos pysyisi jo tammikuussa ilmaistussa suunnitelmassa. Loppuvuosi saa mennä niin kuin menee. Ainoa suunnitelma on matkustaa, matkustaa, reissata ja matkustaa. New York, Senegal, Kiina, purjehtiminen, Aasia, Cape to Cairo. Jossain muodossa, jossain järjestyksessä.
Siinäpä se. The Plan.
Lomalle. Thaimaaseen. Erehdyimme (lue: nämä on oikeasti aina hyvä lukea ennen reissua, mutta ei ole välttämättä mieltä ylentävää) ystävän kanssa tavaamaan Ulkoministeriön matkustustiedotetta ja minulta on kyllä jotenkin mennyt ohi kaikki uhat, vaarat, taudit ja selkkaukset joihin satunnainen matkailija Thaimaan reissullaan törmää. Erityisesti mieltä ylensi muistutus siitä, että passia ei kannata jättää pantiksi autovuokraamoon. For real?!? Kenellä käy edes mielessä luopua matkustusasiakirjastaan. Ja autovuokraamoon vielä kaiken lisäksi.
Hymyn nostatti myös varoitus tienpintojen huonosta kunnosta. Tiessä voi olla kuoppia (!), joita pimeällä on vaikea havaita. Omituista.
No, nauruhan se jäi lyhyeen. Pilkka osui omaan nilkkaan. Ja muita hauskoja sanontoja. Thaimaassa nimittäin julistettiin poikkeustilanne juurikin Bangkokiin ja juurikin lomamme ajaksi. Ja juurikin ulkonaliikkumiskielto ei nyt sopisi ollenkaan suunnitelmiin. Eikö ne vois mellakoida ja demonstroida vaikka viikkoa myöhemmin. Olisiko liikaa pyydetty? Ei minusta.
Lähteminen nimittäin. Onhan tässä vielä aikaa varsinaiseen lähtöön, mutta lähtemisen tekeminen käynnistyi tänä viikonloppuna. Ensimmäistä kertaa käytiin seuraava keskustelu (joka eittämättä tullaan käymään tuhatviisisataamiljoonaa kertaa vielä):
-We must keep touch.
- I’m sure we will, its not like I’m going to go anywhere. really. not like moon or anything. and you must come and visit.
- we will definitely, where ever you are, we gonna come overseas.
… and so it continues.
Lupauksia. Halauksia. Etukäteissurua jopa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tietää näkevänsä vielä monta kertaa. Lähtemisen tekemisen laukaisi ensimmäisten tavaroiden roudaaminen ulos kämpästä. Huonekasvit saivat uuden kodin, koska seuraavan kolmen kuukauden reissukiintiöstä ne eivät enää hengissä tulisi selviämään. Parempi siis siirtää elävät kasvit uuteen kotiin kuin heittää kuolleet kasvit kesän päätteeksi kompostiin.
Nyt kämppä tuntuu kovin tyhjältä ja piti oikein rymsteerata, jotta sisustukseen saisi taas särmää. Kyytiä saivat myös kirjat. Ystäväni perusti turvakodin teini-ikäisille ja tiedusteli josko kirjoja löytyisi lahjoitettavaksi. Kirjat kun ovat huumeita ja muita mömmöjä parempi vaihtoehto eskapismille. Sivistysvaikutuksista puhumattakaan. Löytyihän niitä. Kirjoja. Ainakin tuohon ensiksi mainittuun tarkoitukseen. Sinne menivät Kabulin kirjakauppiaat, mariankeysit ja paulocoelhot. Kiertoon saavat myös lähteä suomenkieliset pokkarit. Osa vaatteista löysi pyykin jälkeen itsensä to-be-donated pinosta. Näin se on. Tästä se lähtee. Valmistautuminen matkaan, jonka määränpää eikä haasteet ole tiedossa.
Elaman huumorintaju on ajoittain outo. Outo varsin arsyttavalla tavalla. Paatin kolme viikkoa sitten, etta kun keikka on ohi, tama tytto lahtee reissaamaan. Matkustaa ja ihmettelee maailman menoa puoli vuotta. Katsoo sitten mihin suuntaan haluaa uraansa vieda. Osittain siita syysta etta uuden tyon hakemisen ajatteleminen alkoi ahdistamaan. Enemman siksi etta haluan tietaa mihin maailmannurkkaan veri vetaa.
Kahdessa viikossa tuli kolme tyotarjousta. Joku oli kuullut, etta exit lahestyy ja olisin valmis siirtymaan seuraaviin haasteisiin. Etta kylla sita nyt ihmista koetellaan paatoksissaan. Yhdesta tehtavasta viela neuvottelen, kaksi ei ollut maailmanmatkan uhraamisen arvoisia. Ja miten nopeasti sita hairahtui heti tuntemaan huonoa omaatuntoa kun kieltaytyi tarjouksista ilman “hyvaa syyta”. Vahva paatos alkoi murentua nurkista valonnopeudella.
Etta pitaisko sita sitten nyt kuitenkin ehka mahdollisesti miettia etta jos sita sitten vaikka jotain paikkoja kattelisi… kun oishan sekin tietysti yksi mahdollisuus ja ehtishan sita vaikka pitaa jonkun pienen loman siina valissa ja jos se paikka on vaikka taalta niin kannattaako sita ihmisen lahtea tavaroita ja olihan se jarkevaa ja aikuismaista ja ei kai sita voi ihminen silla tavalla ilman toita kuutta kuukautta…
Nyt se sitten alkoi. Lähtölaskenta. Siitä kai sen tunnistaa kun ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen laskin montako päivää paluulentoon on. Niitä on 161. Reilu viisi kuukautta on tätä elämänvaihetta jäljellä.
Paluu olisi väärä sana tässä yhteydessä. Suomeen muuttokaan ei oikein tunnu oikealta kun ei ole tarkoitusta omaa asuntoa nyt järjestää. Tavaroiden roudaaminen Suomeen voisi olla lähimpänä tunnelmaa. Tämän loppu ja jonkun toisen alku.
Kyseinen sopimuksen loppuminen on kolmas järjestyksessään. Jatkoa on kahdessa aikaisemmassa tullut ja epävarmuuksista huolimatta ne ovat aina järjestyneet. Paitsi jatkuminen, on epävarmaa ollut halu jatkaa. Ehkä, joo. Ehkä, ei. Sama kait tuo. Siellä tai täällä. Katotaan kuin käy. Tällä kertaa jatkomahdollisuus ei kiinnosta eikä sopimuksen loppumisesta ole haikeutta ilmassa. Aika aikaansa kutakin ja nyt on hyvä hetki lähteä.
Osittain tietoisesti, osittain tiedostamatta ajatukset ovat jo heinäkuun jälkeisessä ajassa. Kannattaako nuo taulut viedä kehystettäväksi täällä vai Suomessa, onko ne parempi kuljettaa rullana vai pistää konttiin. Vienkö nuo lakanat mukanani vai lahjoitanko eteenpäin. Pieniä käytännön asioita alkaa jo järjestelemään mielessään. Mitä hankintoja on syytä tehdä ennen lähtöä, entäs muuttofirmat. Pakkaanko itse vai maksanko muut pakkaamaan. (Joo, kyllä täysin ennen aikaista – mutta tällaisia ajatuksia sitä nyt päässä pyörii.)
Kai tämä on hyvä. Ehkä se kuuluu asiaan. Ehkä käytännön järjestely auttaa suhtautumaan lähtemiseen. Jotain on jätettävä taakseen. Paljosta on luovuttava. Mitkä ihmissuhteet säilyvät, kenestä ei enää koskaan kuulu yhtään mitään (ah, tuo niin kohtalokas “ei koskaan”), miten itse muuttuu, palaavatko vanhat kotimaiset hyvät ja huonot tavat. Saako täältä viedä mukanaan rentoutta, elämäniloa ja väriä. Ja ennen kaikkea. Mitkä 39 pulloa viiniä valitsen kotiin vietäväksi.
Lomalta palaamiseen ja palautumiseen meni tällä kertaa älyttömän pitkä aika. Vähän kuin olisi palannut kesälomilta juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ei ketään töissä eikä juuri mitään mielekästä tekoa. Tunnelmiin kieltämättä vaikutti myös jatkon varman vahva epämääräisyys. Kuusi viikkoa sopimusta jäljellä eikä vieläkään tietoa siitä millä mantereella sitä jatkossa vaikuttaa. Anastaciaa lainatakseen saattoi todeta että I am absolutely positively certain that I am not sure… Ei hyvä.
Periaatteessa jatkosta oli jo sovittu vaan varmahan ei ole varmaa ennen kuin nimet on paperissa ja työlupa plakkarissa. Asiat olivat siis holdissa. Välillä jos jaksoi kierroksia nostaa kävi mielessä että mitenhän sitä viikoissa hoitaa itsensä maasta ulos Helsinkiin pimeään kodittomaksi ja työttömäksi. Ei hyvä.
Nyt voi tunnustaa että tänne jäädään vielä kuluvaksi vuodeksi. Prosessit on käynnistetty ja keikkaa jäljellä vielä yksitoista ja puoli kuukautta. Ei siis paljon mitään jos vertaa siihen miten nopeasti tämä kaksi vuotta keikahti. Kuitenkin hyvää aikaa tulla kyläilemään.
Osa ”ei ikinä, ikinä, koskaan voisi kuvitellakaan” ja osalle erillään eläminen yhdessä on normaalia arkipäivää. Toimii toisille, toisille ei. ”So you are saying that you came to South Africa to work AND you have a husband overseas…” ihmetteli eilen osallistuja workshoppimme kahvitauolla. ”Was it something he said?” Luonnollisesti kun vaimo matkustaa, niin karkuunhan se on menossa. Vaikka vitsinäkin.
Kun asuu 10 000 kilometrin päässä, eri mantereella ja hanassa vesi kiertää eri suuntaan ja kuu on selällään, voinee todeta että ihmissuhteet ovat kaukosuhteita. Tuhat kilometriä sinne tai tänne ei tästä näkökulmasta ole matka eikä mikään. On erillään asumista ja sitten on kaukana asumista. On myös yhdessä asumista erillään ja erillään asumista yhdessä.
Osa ystävyyssuhteistani on totaalisella pausella. On mielenkiintoista miten toiset eivät muutu mihinkään, oli etäisyyttä tai ei, ja toiset seisahtuvat kuin juna varikolle. Ei juuri minkään merkkistä kommunikointia alkuyrityksien jälkeen. Kun käyn Suomessa nähdään, mutta siinä välissä ei mitään. En koe että tälläinen ystävyys olisi alamäessä tai huonosta hoidosta kärsivä, mutta totuuden nimissä on sanottava että pieni pelko full stopista painaa selkärankaa. Totisesti toivon että näiden ihmisten kanssa olemme enemmän timeshiftillä kuin pausella, jotta aikanaan palatessa välissä kulunut aika ei tule täysin yllätyksenä.
Toisten ihmisten kanssa ystävyys sen sijaan on ihan samalla frekvenssillä kuin suomessa asuessa. Toisten kanssa yhteydenpito on jopa tiiviimpää kuin aikaisemmin. Saattaako olla kyse välineluontevuudesta. Toisille näkeminen on ainoa oikea tapa validoida ihmissuhde, toiset ovat sujuvampia kirjallisesti ja virtuaalisesti läsnä. Sanovat että arjen jakaminen on kaikkein tärkeintä suhteen ylläpitämisessä. Siihen 160 merkkiä silloin tällöin riittää oikein mainiosti, paremman puutteessa.
Jaaha. Good to go. Tavarat on haettu, matkalaukku pakattu, tiketit ja passit rivissä, läksiäisiksi saadut salmiakit syöty ja vastaanottokomiteaa informoitu. Lento Frankfurtin kautta Johannesburgiin ja perillä Polokwanessa perjantaina klo 15.10, joten reissua edessä vuorokauden verran. Välimatkaa Johannesburgiin 9566 km.
Luvassa aurinkoista 20-30 asteen lämpötilaa, mainitsemisen arvoinen guesthouse ja viikonlopun verran palautumista. Toivottavasti pari altaanmittaa, aurinkoa ja tilanteen hahmottamista. Maanantaina sitten töihin.
Ei ole ihme että elokuvissa lähtemisen draama rakennetaan lentokenttäjuoksemisen, viime hetken heiluvien päätösten ja tunnekuohujen varaan. Lähteminen sinänsä kun on kovin proosalliselta. Heippa, pärjäähän siellä afrikassa ja pärjätkää te täällä. Mitäs tässä. Joo, ollaan yhteyksissä ja ilmoittelen kun olen perillä. Mutta siis oikeasti: pitäkää huolta, laittakaa viestiä ja jakakaa kokemuksia kotimaasta. Tämä muuttais nyt Etelä-Afrikkaan.
Viikko vielä ja parasta säätöaikaa. Luulisi että yhdellä akateemisella tutkinnolla selviäisi kevyesti paperityöstä ja muuttoon liittyvistä muodollisuuksista. Niin sitä ajattelisi. Eihän se nyt tietystikään ylitsepääsemätöntä ole, mutta jonninverran mutkallista kuitenkin.
On uskomattoman hämmentävää kun vaikkapa tavaroiden lähettämistä varten tarvitaan ziljardi meiliä, paritoista puhelua ja kaupan päälle ihan parhaat lomakkeet. Kolmena eri(laisena) kappaleena melkeinpä samat tiedot. Joo, lupaan että en lähetä mitään laitonta ja ihan vaan omaan käyttöön ja kyllä, olen käyttänyt näitä kamoja aikaisemmin ja ei minulla ei vielä ole paikallista puhelinnumeroa osoitteesta puhumattakaan. Jaa, että sellainen on pakko olla…
No, sain tulevan kollegani kotiosoitteen käyttööni, koska työpaikan osoitteen käyttäminen ei ollut ihan sopivaa (6 meiliä). Kaikkein vaikein vaihe on päättää koska lähettää, mitä lähettää, millä keinoin lähettää ja pitäisikö vakuutta (24 meiliä, 3 puhelua). Jos pistää kaikki tarpeelliset kamat samaan koneeseen, on kaikki mukana (ja ylipainomaksua aika paljon). Milläs sitten kuljetat sen kaiken? Sitten voi odottaa että on osoite ja pyytää jotakuta muuta lähettämään sinulle pakkaamasi tavarat. Ja toivot että se “joku” olisi mantereella / maassa / kotona niitä lähettämässä (hiukan keskusteluja). Itse valitsin lähettää etukäteen meriteitse, jolloin on mahdollista (you wish) muuttaa toimitusosoitetta ennen kuin kamat on perillä. Kivat tulevalle kollegalleni joka saa joku kaunis aamu vastaanottaa 150 kiloa tavaraa. Good morning madam, I have here your stuff…
Se lomakkeiden määrä. Normaalisti pärjää aika vähällä ja hyvällä sisälukutaidolla. Nyt ei ihan ole riittänyt – ei vähä, eikä lukutaito. Hauskaa on ollut kyllä. Ennen kaikkea ne planketit, joissa on lause valmiina ja sitten siitä vaan täytät viivalla varatun kohdan. Vähän niinkun ala-asteen lauseentäydennyskokeissa. Enää ei tarvitse kuin ymmärtää lause. Vaikkapa tullilomakkeista AWB_____ from____ to____ pcs____ kg_____ m3. Että ans olla, otan tuosta kulmaviivaimen ja alan mittaamaan laatikoiden pinta-alaa…
Kommentit