Olen tällä kertaa matkustanut herkällä korvalla. En muista aikasemmin kiinnittäneeni näin paljon huomiota ympäröiviin ääniin.

Juuri nyt ystäväni terassilla Hararessa kuuluu kodinhoitajan tiskaus, ohikulkevan liikenteen äänet, ruohonleikkuri, 4-6 eri lintua tasaisena taustamusiikkina, sirkkeli ja ajoittain vieraskielistä huutelua. Keskusteluksi sitä kai pitäisi nimittää, mutta kun ei siitä mitään ymmärrä, välittyy se epämäärisenä huuteluna.

Työn ääniä siis.

Ystäväni luona Pretorian lähiössä ei kuulunut mitään. Edes sirkat eivät uskaltaneet olla iltaisin kovasti äänessä. Äänimaisema oli äärettömän hiljainen. Joku satunnainen koira ajoittain haukkuu hepulikohtauksessa, johon pian liittyivät kaikki naapuruston koirat. Räksytystä kestää vartin verran ja sitten on taas hiljaista. Kimberleyssä lenkillä ollessani sain aina kaikki koirat hulluiksi. Talojen ohi kun ei kuulu mennä jalkaisin, vaan autolla.

Kimberleyssä asuessani meinasin sunnuntai-iltapäivisin menettää järkeni, koska oli niin hiljaista. Liian hiljaista. Tasainen ruohon suhina ja polttavan auringon sihinä. Joskus vesivaraajan pelti napsahteli lämmössä ja kaksi kertaa päivässä laskeutuvasta lentokoneesta saattoi tarkistaa kellonsa. Kun satunnainen seurue käveli ohi, piti heti kuulostella että kukas siellä nyt oikein metelöi. Liian isot ja suojatut tontit sanon minä.

Townshipin äänimaisemasta tykkäsin erityisesti. Kai sitä kaupunkilaisena olettaa kuulevansa naapureiden televisio-ohjelmat ja olevansa koko ajan tietoinen, että muitakin ihmisiä on lähellä. Pihan lakaiseminen luudalla, nuoren parin riitely, taksin tööttäily, jalkapallo, lapsen itku, seinänaapuri kylvyssä, saippuaoppera, ruoan laitto ja kukot seikoittuvat mukavaan sekameteliin, jossa ihmisen on hyvä olla.

Ensimmäisenä aamuna Hararessa oli mukava kuulla kukon kiekumista. Tuttu ja turvallinen hoilotus kertoo päivän alkaneen, jonka jälkeen voi käpertyä takaisin puhtaisiin lakanoihinsa ja jatkaa unia.