Jos niin haluaa.

Mikään ei kuitenkaan ole turhempaa, kuin tyhjänpäiväisestä huolehtiminen. Ennen Zimbabwen matkaa kyttäilin uutisia, twitteriä ja lähetin lukuisia viestejä aiheesta Hararen turvallisuus. Voiko sinne nyt mennä? Räjähtääkö siellä homma juuri nyt käsille? (Ihan mikä tahansa “homma”, josta tulee epämukava ja turvaton olo.) Voiko ihmisiin luottaa ylipäätään? Sylkeekö kadunmies silmille? Onnistuin vajoamaan median ja ennakkoluulojen syöttämään negatiiviseen maailmankäsitykseen.

Mikään ei kuitenkaan ole niin ihanaa, kuin olla väärässä. Bussimatka oli väsyttävä ja puuduttava, mutta ei turvaton. Ja miten saatoinkaan kuvitella, että tekisin matkaa yksin. Bussissa oli viisikymmentä ihmistä ja pohjois-eurooppalaisista tavoista poiketen, ihmiset huolehtivat myös niistä, joita eivät vielä tunne. Jopa keskustelevat vieraiden kanssa. Mitä elämää.

Olisi varmasti ollut eri asia, jos ei olisi ollut ystäviä sekä saattamassa että vastaanottamassa. Polokwnanen Shell Ultra Cityllä ei olisi ollut kiva odotella keskellä yötä 40 minuuttia myöhässä olevaa Grayhoundia. Eikä ehkä olisi ollut niin mukava luottaa Hararessa kyytiä tarjoaviin taksikuskeihin. Ei niin, että he olisivat olleet agressiivisia tai epäluotettavan oloisia. Päinvastoin. Mutta silti. Mukavampi on uuteen paikkaan saapua kun on ystävä vastassa. Niin se vaan on.

Bussimatka itsessään oli elämys. Kiireiselle matkaajalle täysin sopimaton, mutta muutoin ihan mainio. Suurinta tuskaa aiheutti toisen kuskin viehätys herätyskokouksiin. Aamulla seitsemältä auton viihdekeskukseen sujahti kopioitu CD levy shonan kielisestä tv saarnaajasta. Nupit kaakossa, hurmos päällä sitä sitten kuunneltiin. Eikä siinä vielä kaikki. Iltapäivän iloksi saimme toisen kierroksen herraa, mutta tuolloin alkoivat muutkin matkustajat vastustamaan ilosanomaa. Luojan kiitos (pun intendet). Oli aikamoista tuskaa. Eivät auttaneet korvatulpat, eikä iPod.

Ylimääräisiä pysähdyksiä matkan aikana tuli varsin paljon. Kaksi kertaa auto meinasi keittää ja keittikin. Road blockeja oli riittävästi ja kertaalleen kuski sai ylinopeussakon. Rajanylitys kesti yli neljä tuntia ja valtavaan turistilaumaan ei maarajoilla selkeästikään ole totuttu. Etelä-Afrikkalaiset ja Zimbabwelaiset jonot liikkuivat oikein sutjakkaasti, mutta minä ja kolme kiinalaista liikemiestä odottelimme viisumin kirjoittamista tunnin verran. Siis itse passiin liimattavan tarran kirjoittaminen otti tunnin. En ole ikinä nähnyt niin hitaasti liikkuvaa naisihmistä.

Sanomattakin selvää, että olin ainoa vaaleamman sävyinen matkustaja. Rajallakaan ei yhtä metsästysseuruetta lukuun ottamatta ollut muita. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut hämmästelyä tai erityiskohtelua. Ketään ei asia liiemmälti kiinnostanut, eikä mitään negatiivisia sävyjä ollut havaittavissa. Mistähän lienen keksinyt, että saattaisi olla nyrpistelyä naaman väristä johtuen. Ah! Väärässä olemisen autuutta.