Lauantaista lähtien olen yöpynyt ystäväni luona Seshegon Townshipissä Polokwanen kaupungissa. Townshipeista todettakoon, että kyse on apartheidin aikaisista mustien asuinalueista. Ne eivät ole slummeja, joskin slummiutuneitakin alueita niistä löytyy. Kyse on kuitenkin virallisesta asuinalueesta, jossa on perusinfrastruktuuri olemassa, enemmän tai vähemmän kunnostuksen alla.

Township on hyvän matkan päässä kaupunkien keskustoista, niissä asuu nykyäänkin pääasiallisesti (lue: pelkästään) mustia. Pankkipalveluita ja muita on populaatioon nähden aivan liian vähän ja lähiöiden tapaan ihmiset käyvät työssä jossain muualla. Mistään nukkumalähiöistä ei kuitenkaan voida puhua. Ei ainakaan tuon joka aamu neljän jälkeen herättävän kukon mielestä.

Township on historian tuote ja kovin montaa Etelä-Afrikkalaista valkoihoista ei näille kulmille saa. Totuuden nimissä on sanottava, että ei minuakaan saisi isojen kaupunkien townshipeihin ilman asiallista seuraa. Sitä on ei-niin-päivettyneenä itsenään jokseenkin poikkeava.

Tätä kirjoitteassani saapui pihaan lavallinen tiiliä. Kuljettaja meinasi pyllähtää takapihan betonille istumaan, kun kävin avaamassa oven. Tai no. Kävin katsomassa kuka ovelle koputtelee, ovet kun ovat auki näin päiväsaikaan. Anopit, veljet ja muut tuttavat kävelevät ovesta sisään, kun asiaa sattuu olemaan. Tai vaikka ei niin olisikaan.

Uteliaana miehenä kuljettaja rohkaistui kysymään, että minunko talo on. Voisi olla, kun on niin nätti. Talo siis. Erinomaisen kaunis ja hiljainen. Naapurinkin puolella oli käynyt kun siellä oli enempi tohinaa. Ja onpas tosiaan kiva, että olet täällä vierailemassa, oikein mainiota, kertakaikkiaan. Harvoin näkee. Apukuskikin ehti kyselemään, että tälle valkoisellekko mamalle nämä tiilet on tulossa. Siinä sitä sitten vartin verran etupihalla päiviteltiin, että eikun ihan vaan vierailemassa. Mutta että kiva on vaikka ihan vaan. Tervetuloa!

Niin. Ja se tämän kirjoituksen pointtihan oli kertoa ystäväni parikymppisestä pojasta, joka oli totaalisen yllättynyt allekirjoittaneen kokkaustaidoista. Tai ehkä ihan vaan siitä tosiasiasta, että osasin pilkkoa vihanneksia. Tai ihan vaan siitä, että vaivauduin. Tai ihan vaan siitä, että olin keittiössä.

Sunnuntaina teimme ystäväni kanssa lounasta, joka täällä on ISO juttu. Sunnuntailounasta kokkaillaan huolella, rakkaudella ja tuntitolkulla. Kanaa, pinaattia, salaattia, kaalisalaattia, kurpitsaa, kakkua, riisiä, maissipuuroa… No siis. Ruokaa on ja sitä on paljon.

Poika saapui keittiöön kaiken pilkkomisen ja juoruamisen keskellä. Pysähtyi, mykistyi ja positiivisen hämmennyksen vallassa tokaisi: “Oh! So. YOU can cook!”

Duu-uh.

En muistanutkaan miten valkoinen sitä ihminen voi olla.